Viikka on pelkkä möykky

Kadulla tulee vastaan tyttöjä, joiden jalkoja ei tahdo ensin edes erottaa, yhdellä oli yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Se seisoi liikennevaloissa ja minä sen takana hieman kauempana. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä lihavaksi. Tytön vyötärö oli niin ohut, että olisin saanut kämmeneni helposti sen ympärille. Lihavalihavalihava.

Eikä se ollut vain se yksi tyttö, niitä samanlaisia on aivan liian monta. Jos joskus aamulla onnistun jotenkin hyväksymään edes puolet itsestäni, niin kävellessäni kouluun ehdin vihata itseäni jo kymmenet kerrat. Se tunne on ollut olemassa viidennestä luokasta asti, kun minulle kasvoivat rinnat ja lantio. Ei sen pitänyt mennä niin, en minä olisi halunnut. Eivät ne kuulu minulle. (Rinnat ovat tosin laihduttaessa pienentyneet ainakin puolella, mikä on vain hyvä asia.)

Isä valitti, että nykyään liian monella naisella on lyhyet ja paksut sääret, jenkkakahvat tai turhan leveä rintakehä. Minulta paloi sulake täysin. En kestä enää kuunnella mitään vastaavaa, etenkin kun hänellä itsellään ei ole juurikaan varaa arvosteluun.

Asiasta poiketen, rakastuin Frankenweenie-animaatioon.

Minulla on hyvin suuri kylkiluukehikko, jota olen aina hävennyt. Muutenkin olen perinnyt luustoni enemmän isän puolelta, enkä voisi näyttää koskaan samalta kuin se tyttö liikennevaloissa vaikka laihduttaisin kuinka. Joskus vuosia sitten joku mies huusi perääni Kerrankin näkee naisia joilla on leveä selkä! Ahahah, voi kiitos.

Ruokien valitseminen on nykyään taas vaikeampaa ja saatan pyöriä kaupassa pitkään tyhjän korin kanssa. Minun on pakko laihduttaa ainakin ne viisi kiloa, jotka olen onnistunut lihomaan omaan asuntoon muuttamisen jälkeen. Jo kahdeksan vuotta samaa kitinää. Lihoin, laihduin, lihoin. Ihmettelen, miten jotkut teistä jaksavat vielä lukea tätä.

Sinua varten on terävä raja

Masennuslääkkeiden lopettaminen ei ehkä ollutkaan erityisen järkevää. Psykopolilla ne luulevat, että syön edelleen 100mg päivässä. Kun he saavat tietää, minua syytetään jälleen epäluotettavuudesta ja yksipuolisesta päätöksenteosta. Mutta en halua nappailla pillereitä koko elämääni. Ja tällä hetkellä rahaa on hädin tuskin ruokaan.

Tuntuu, että ahdistus kasvaa joka päivä. Ihmisten keskellä on vaikea hengittää, kaupassa asiakkaita on aivan liikaa, ne kiilaavat ohitse ostokärryjen kanssa ja kolhivat koreilla. Haluaisin pudottaa ostokset maahan ja juosta pois kassajonojen läpi ja ulos liukuovista. Ainoa kohtalaisen hyvä hetki päivässä on, kun voin käpertyä sohvalle ja vain olla. Tai tuijottaa kumisevaa lämpöpatteria kuten Henry Spencer. Pian minun päästäni tehdään pyyhekumeja. Enkä edes vastustelisi.

En tiedä, ovat nämä vieroitusoireita vai mitä, mutta itken melkein koko ajan. Ja myös ilman syytä. Välillä kaikki jäsenet tuntuvat puutuvan yhtä aikaa ja samaan aikaan tulee outoja kouristuksia. Tänään lenkillä käydessäni pelkäsin pyörtyväni. Jokaisella askelella huimasi ja minä kuljin jalkakäytävää pitkin kuin päihtynyt taskurapu.

Hyönteispanoraama

• Olen lopettamassa salaa masennuslääkkeiden syömisen, sillä minulla ei ole rahaa, eikä tämä tästä muutenkaan paremmaksi muutu
• Aamuisin minun on pakotettava itseni ulos ovesta, alas portaita 
• Depersonalisaatiohäiriö on taas pahentunut, R-kioskin kassalla unohdin että olen olemassa, se tunne kun jalat irtoavat maasta 

 

 

• Syömisestä tulee paha olo, vielä pahempi jos en syö
• Haluaisin heittää vaa'an ulos ikkunasta, niin korkealle että se lentäisi yli vihreiden kattojen
• Iltaisin makaan lattialla ja kuuntelen naapureiden ääniä, käsissäni on akryyliväritahroja, violettia ja mustaa, tauluja en saa valmiiksi
• Enkä ennakkotehtäviä, pääsykokeisiin en ehdi lukea, kaikki kirjat on varattu eikä minulla ole varaa niitä ostaa
• Valehtelen enemmän kuin koskaan ja minun nenäni kasvaa pidemmäksi ja pidemmäksi
• Minun nimeni on Rottis, do not forget my name, do not forget me

Josta ei pääse

Psykopolilla kerrottiin viimeisimpien verikokeiden tulokset. Kolesteroli on jälleen kohonnut, nyt korkeammalle kuin koskaan ennen. Se johtuu perintötekijöistä, enkä minä voi vaikuttaa arvoihin syömisilläni enempää kuin 10%. Tulevaisuudessa on odotettavissa myös diabetes. Se yhdistettynä verenkiertohäiriööni on yhtäkuin amputaatio.

Isä soitti:

"Isoäidillänikin oli sokeritauti. Siltä jouduttiin amputoimaan ensin toinen jalka. 

Ja sitten toinen. Mutta se kuoli siinä välillä."

 -Öh. Mitä? Kuoli siinä välillä?

"Siltä ei ehditty amputoida sitä toista."

-Jaaha.

Osallistuin tahtomattani yhteishakuun, mutta en ota mitään erityisen vakavasti. Hutaisen ennakkotehtävät enempiä miettimättä ja pääsykoekirjat vain lueskelen kerran läpi. Teenkin tämän lähinnä työkkärin takia, en halua enää jatkossa saada ukaaseja ja kysymyksiä että mitä ja miksi ja minkä vuoksi välivuosi ja edellisenä keväänä vain kaksi hakukohdetta, sitä ei lasketa hauksi.

Olen päättänyt laihduttaa viisi kiloa ja katsoa, miten se vaikuttaa veriarvoihini. Kolesteroli ja sokeri ovat aina laskeneet ihanteellisiksi silloin, kun olen ollut alipainoinen. Mutta normaalipainossa ne ovat jotakin muuta.