And in between it's never as it seems

Tapailen samaan aikaan kahta eri tyyppiä ja tunnen itseni täydeksi kusipääksi. Kun toinen laittaa viestiä: "On sanomattakin selvää, että olet mulle todella tärkeä" ja minä en osaa vastata juuri mitään, en mitään järjellistä tai jotain, mitä tarkoittaisin oikeasti. Kun en pysty luottamaan kehenkään ja toisaalta en voi luottaa edes itseeni. En ole koskaan voinut. Minkään suhteen.

Ahmimishäiriöni on jälleen pahentunut, enkä ole uskaltanut käydä vaa'alla enää aikoihin. Tästä lähtien en voi ostaa jääkaappiini enää mitään muuta kuin kaikkein askeettisimmat tarvikkeet aamu- ja iltapalaan. Eikä minulla olisi edes rahaakaan muuhun, sillä olen tuhlannut aivan liikaa lävistyksiin ja vaatteisiin. Sen vuoksi jätin menemättä myös silmänpohjien jälkitarkastukseen.

Opintopisteiden määrässä laahaan kaikkia muita valovuosia jäljessä. Esseet Tennessee Williamsista, Walt Whitmanista ja T. S. Eliotista ovat roikkuneet tekemättöminä Google Drivessa jo joulusta asti. Queer-tutkimuksen tenttiä varten olen lukenut vasta yhden teoksen ja tällä vauhdilla suoritan kurssin kenties maailmanloppuun mennessä. Olen jakanut kurssit päin helvettiä ja seuraava vuosi näyttää kaikin puolin painajaiselta.

Hyvä Viikka.

Shoot it up, straight to the heart please

Kävin perjantaina silmänpohjatarkastuksessa Terveystalossa. Odotusaulassa luin Hankalaa sukupuolta ja toivoin että ei enää, ei nyt kun mumminkin kuolemasta on vain muutama viikko. Toivoin vielä istuutuessani mustaan nojatuoliin ja asettaessani pääni telineeseen, katsoessani häikäisevän kirkasta valoa. Mutta ei se mene niin.

Oikeassa silmässä verkkokalvon repeämä ja lukuisia pieniä läpikuultavia pyöröreikiä, lattice-muutos levinnyt molempiin silmiin kauttaaltaan. Joulun jälkeen laserhoito keskussairaalassa. Lääkäri myönsi, että hyödyn sijaan laserin on todettu aiheuttavan miltei enemmän haittaa ja tuhoavan samalla tarkan näön aluetta. Mutta minun tilanteessani ei voida tehdä muutakaan, sillä ilman hoitoa verkkokalvo irtoaisi heti. Tulen menettämään yhä kiihtyvällä vauhdilla näkökenttäni laitaosat, kunnes näkökenttä kaventuu putkimaiseksi jäänteeksi. Ja katoaa lopulta kokonaan.

Opiskelu on nopeuttanut merkittävästi prosessin etenemistä, enkä lainkaan tiedä, mitä minun pitäisi jatkossa tehdä. Silmäni eivät kestä sitä loputonta lukemista, jota kirjallisuuden opinnot edellyttävät. Rivien seuraaminen aiheuttaa jo selvää fyysistä kipua. En pysy samassa tahdissa kuin muut, en pysy enää missään tahdissa.

Kun kävelen kadulla, toivon jonkun vastaantulijan tappavan minut, yllättäen ja vailla syytä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta astua parvekkeen kaiteen yli. Juosta viime hetkellä rekan eteen. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

What doesn't kill you, makes you wish you were dead

Mummi kuoli keskiviikkoiltana. Syöpä levisi kahdessa kuukaudessa valtavalla nopeudella, eikä tämä vieläkään tunnu todelliselta. Ei mikään tunnu. Hautajaiset ovat jouluna ja minua ahdistaa mennä paikalle, ahdistaa näyttää kaikki ne tunteet, joita yritän aina padota ja tukahduttaa mahdollisimman pitkään. Lääkkeillä ja alkoholilla ja ahmimisella ja ihoni tuhoamisella. Kun tekisi mieli vain huutaa ja huutaa ja huutaa.

Väsyttää liikaa, en jaksa enää keskittyä luennoilla tai lukea tai kirjoittaa tai keskustella tai yhtään mitään. Opintopisteitä ei ole kertynyt koko syksyn ajalta vielä ainuttakaan ja odotankin vain, milloin Kela ottaa minuun yhteyttä. Myös psykiatri oli huolissaan siitä, etten ole osoittanut edistymistä juuri minkään suhteen. Tämä oli kai sitten tässä.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.