Kotona lattiaa ja huonekaluja peittää yhä paksumpi pölykerros, eikä kukaan pyyhi sitä pois. Edes äiti ei mahda sille mitään. Ja minä olen ilmoittanut omaan väsyttävään tyyliini irtautuneeni maallisista velvollisuuksista. Ulkona on kylmää ja korkea taivas, sinne minä pakenen.
En laihtunut tätini ja hänen miehensä luona, pikemminkin päinvastoin. He ihmettelivät sitä, kuinka paljon pystyn syömään ja minä häpesin itseäni. Mutta en ottanut ruokaa silti sen vähempää. Tätini käy ravitsemusneuvojalla ja hän olisi halunnut antaa minulle kopiot proteiinitaulukoista ja muista saamistaan papereista. Olin hiljaa, sillä eihän hän voinut tietää, että osaan nuo taulukot jo ulkoa, ne ovat minun päässäni.
Kevään jälkeen en ole syönyt lainkaan rauhoittavia, lupasinhan niin. Edellisen viikon aikana otin kuitenkin viisi kokonaista, mutta vain voidakseni nukkua. Vielä huhtikuussa piilottelin valkoisia puolikkaita taitettavan taskupeilini tyhjässä tilassa, sieltä ei kukaan osannut etsiä. Ja minä kaipaan yhä sitä rauhallista tunnetta, kun askeleet painavat liikaa ja en jaksa enää liikkua, nostaa käsiäni. Vain maata hiljaa paikoillani, seurata katossa tanssivia tummia varjoja.
