Joskus oli pitsiharsounelmia

Vanhemmat uhkaavat raahata minut hoitoon, sillä he pelkäävät että teen itselleni jotain. Ja totta puhuen minä en voi luvata enää mitään vaikka kuinka haluaisin. Mutta kolmen päivän päästä he ovat jo unohtaneet aikeensa, kuten aina ennenkin. Ne työnnetään pois mielestä, lukitaan kymmenen oven taakse ja uskotellaan, ettei mitään koskaan ollutkaan. 

Ehkä se onkin niin, ehkä minä olen yhtä epätodellinen kuin kaikki pieniin tarinoihin keksimäni hahmot. Kuljen niin hiljaa, ettei äiti nykyään huomaa kun astun huoneeseen. Minun paljaat jalkani eivät kosketa lattiaa, minä leijun.

Iltaisin palaan rinnakkaistodellisuudesta tähän maailmaan, asetun sohvalle koirani Negatiivin viereen ja katsomme yhdessä vanhoja piirrettyjä rätiseviltä videokaseteilta. Mustavalkea pää minun käsivarteeni nojaten se seurasi eilen Beatrix Potterin tanssivia hiiriä, jotka ompelevat yöllä silkkitakin sairastuneen räätälin puolesta. Ja hetkeksi unohdan kaiken muun.

Kiitos ihanat, teitä on jo yli 60 ♥

Olet hukkapala

Herätessäni päivät ovat jo kallistumassa iltaan. Kuvittelen huijaavani aikaa, vaikka todellisuudessa huijaan vain ja ainoastaan itseäni. Toisinaan haluaisin jäädä vangiksi uniin, avata raskaita ovia suurella messinkiavaimella ja löytää sen mitä olen etsinyt. Tai kenties jotakin muuta. Ei tätä todellisuutta.

Vanhemmat ovat haalineet pinon hakuoppaita ja muita esitteitä, jotka lojuvat edelleen lukemattomina keittiön pöydällä. En ole ajatellut muuttaa mieltäni. He sanovat minun olevan toivoton tapaus, josta ei ole mihinkään, ei edes keskustelemaan ihmisten kanssa. Vähitellen alan uskoa sen itsekin.

Olohuoneessa äiti pyörittää vanhoja rakkauselokuvia ja pyyhkii silmäkulmiaan onnellisissa lopuissa. "I'll never stop loving you, Kathleen" ja minä voin pahoin syystä, jota en tiedä. Tai jonka hyvinkin tiedän.

Olen alkanut lukea jälleen vanhoja saksan kurssikirjoja, jotta en unohtaisi kaikkea sitä mitä joskus oli.

Kann man Herzen brechen?

Well, you ain't never caught a rabbit

Tämä väsymys on jotakin aivan uutta. En usko sen pohjautuvan täydelliseen laiskuuteen, joka tosin on eräs valloittavista ja tunnetuimmista luonteenpiirteistäni. Minulla ei ole enää arkea eikä sen mukanaan tuomia päivärutiineja; ei ainakaan sellaisia jotka saisivat arvostusta keneltäkään muulta kuin ehkä ojan pohjien kodittomalta asukilta.

Herään puolenpäivän aikoihin tai sen jälkeen. Syön aamupalan. Menen takaisin nukkumaan. Luen kirjaa. Käyn lenkillä. Syön. Menen nukkumaan. Kirjoitan pahimmillaan yhden lauseen, parhaimmillaan kaksi sivua. Katson puoli tuntia tv:tä. (Ansaitsen ehkä lisää kunnioitusta osakseni mainitsemalla, että kyseessä on Salatut elämät.) Syön. Käyn suihkussa. Luen kirjaa. Puolenyön jälkeen vaivun viimeiseen uneen (tai ainakin melkein).

Rakas mummini, joka arvioi ihmisiä koulutuksen ja palkan suuruuden perusteella, ei pitäisi kuulemastaan. Mitä todennäköisimmin hän kohtelisi minua kuin ilmaa, jos totuus elämästäni epähenkilönä kävisi ilmi.

Tunnin tappelun ja jahkailun jälkeen suostuin lähettämään osan runoistani erääseen kilpailuun, jossa mahdollisuuteni ovat tosin olemattomat. Olin jo mielessäni luopunut koko ajatuksesta, mutta isäni pakotti minut sullomaan paperinipun valtavaan kirjekuoreen ja "kestämään tulevan häviämisen". 

Tunnustan rakastavani hiljaisesti muutamia kliseitä ja stereotypioita. Salaisissa unelmissani istun kahvilan nurkassa baskeri kallellaan, sikari huulessa ja hymyillen kuin LSD:tä napannut kettu.

When you're a day late or a dollar short

Vaaka kertoo minulle jälleen tähtitieteellisiä lukemia, jotka välkkyvät hetken kuluneella näytöllä ja katoavat. Minun mielestäni ne eivät katoa. Ja silti oleilen keittiössä enemmän kuin olisi tarpeen; en nähtävästi vain osaa käsitellä tunteitani kuten normaalit ja terveet ihmiset. Miten he edes sen tekevät?

Sähköt olivat poissa lähes vuorokauden, enkä usko tämän hetkellisen valaistumisen kestävän muutamaa tuntia kauempaa. Piirtelin aikani kuluksi toinen toistaan surkeampia otuksia Seuran artikkeliin masennuksesta ja söin huomaamattani pussillisen mandariineja.

Ja olen ilokseni havainnut, että kannettavaani uskaltaa jopa käyttää, jos on muistanut varustautua sammutuspeitteellä ja (pahimman sattuessa) nopealla uloskäynnillä.