Kynsien alla tuhkaa

Kaipaan jo nyt heräämistä lokkien huutoihin varhain aamulla, öljylamppuja ja ehkä myös hieman sitä savuttavaa puuhellaa, joka sai silmäni vuotamaan. Ilma oli harmaata ja sakeaa, se liikkui pitkin katon rajaa ja kietoutui kaulani ympärille. Noenmustia renkaita.

Kotona on viileämpää kuin ulkona, eikä uudesta lämpökattilasta ole vielä tietoakaan. Mutta onneksi lähden tiistaina Helsinkiin, pois pois ja sitten Lontooseen.

Tuntuu, että kaikki on kääntymässä jälleen huonommaksi, minusta on tulossa pian vainoharhainen, samanlainen kuin mummi. Pelkään jotakin, en tiedä mitä, jotakin mikä asuu varjoissa, aamuyön metsissä, ehkä minussa.

Rantakallioilla on graniittihampaat

Olen ollut viime sunnuntaista lähtien (ja tämän jälkeen vielä kaksi päivää) saaressa ja soutanut aina välillä mantereelle hakemaan lisää ruokaa. Ei kai olisi pitänyt. Heti kotiin palatessani alan voida huonosti, heti siitä lähtien kun avaan ruskean, sateen kuluttaman puuoven. Ja sitten joku sanoo jotakin väärää, jotakin mikä pilaa kaiken, kääntää kaiken taas ylösalaisin.

Kuulin kun isäni puhui siskonsa kanssa puhelimessa ruokavaliostani ja painostani, siitä kuinka minulle ei mukamas kelpaa mikään, ja etten Lontoossakaan suostu luultavasti syömään kunnolla. Ja tätini sanoi, että olisi ihan hyvä jos voisin syödä sitä mitä hotellissa tarjotaan, muuten tulee liian kalliiksi. Ei se niin ole, en minä ole nirso, miksi aina pitää liioitella, kohta he eivät enää halua minua mukaan.

Ja sitten:

"Ei Viikka näytä alipainoiselta."
"No ei niin, mutta kuukautiset ovat jääneet taas pois."

Soudin takaisin mökille ja heitin osan ruoasta järveen, hetken se tuntui pahalta, mutta sitten ei enää. Ja myöhemmin löysin kaapista suolapähkinöitä, liikaa suolapähkinöitä, minä söin ne kaikki,
kaikki kaikki kaikki.

En voi uskoa, että tein sen taas.
Yhdentoista onnistuneen päivän jälkeen tein sen taas.

Aina siellä

Minä en tahdo syksyä, en sinisiä sormenpäitä ja särkyä joka kulkee pitkin hermoratoja, ylös ylös ja jälleen alas, kylmyyttä josta ennen niin pidin. Kolmea grammaa parasetamolia vain huomatakseni ettei se auta.

Mutta joskus iltaisin on vielä auringonlaskuja ja taivaanrannassa vaaleanpunaisia pilviä, niitä jotka karkasivat taikurin hatusta. Ja silloin minä matkustan kauas kauas, palaan vasta myöhään illalla kengissäni havuja ja kuolleita lehtiä, teräviä pikkukiviä. Minusta on tullut uudelleen tutkimusmatkailija, mutta sitä he eivät tiedä.

Seuraan aina vääriä polkuja, sellaisia jotka muut ohittavat kääntymättä katsomaan. Sillä he näkevät vain taloja ja sähkölinjoja, asfalttia ja oikeita tienviittoja, tuttuja ihmisiä värikkäissä lenkkeilypuvuissaan. Minun polkuni ovat täynnä kaikkea pientä, tulikärpäsiä ja muurahaisia.

Tukehdun ja

Ehkä minä vain olen niin väritön ja menetetty tapaus, että psykologikin kyllästyy kuuntelemaan puhumattomuuttani. "Jos pidetään tällä kertaa hieman lyhyempi tapaaminen ja sen jälkeen kaksi viikkoa taukoa." Eikä se minua haittaa, sillä onhan pian se matkakin josta pitäisi hymyillä. Pelkkä yrittäminen saa kasvolihaksiini krampin.

Ja pian minä muutun siniseksi ja kaadun kuolleena maahan kunhan vain säät vielä viilenevät. Lämpökattila on hajonnut, eikä taloamme voi lämmittää, patterit ovat kylmät ja niin on vesikin. "Muistakaa pitää ikkunat kiinni."

Itkisin, ellen nauraisi.