Varo avoimia ikkunoita

Tämä alkaa olla turhauttavaa, silmänpohjatutkimuksen suoritti joku uusi lääkäri jolla oli jälleen uudet mielipiteet, ei laseroida vielä, odotetaan kuukausi. Selvä? Ylilääkärin mukaan taas polilla vallitsee nykyisin yhteinen politiikka siitä, että heikot alueet vahvistetaan ennen kuin varsinaisia reikiä ehtii syntyä. Mutta se politiikka nähtävästi hieman vaihtelee joka valkotakin kohdalla.

Edellisen lääkärin (sen ulkomaalaisen) mielestä vasen verkkokalvoni olisi pitänyt laseroida välittömästi, sillä muutoin kudos saattaisi revetä kokonaan ja silloin kun sitä vähiten odottaa, luonnollisesti.

Olin ottanut lääkecocktailin aivan turhaan, nuokuin tuolissani ja hymyilin lammasmaisesti vaikka oikeastaan ei hymyilyttänyt yhtään, lääkäri sanoi ääneen sen minkä minäkin tiesin:

Laseroidaan niitä heikkoja alueita tai ei, kyseisiin kohtiin verkkokalvossasi tulee todennäköisesti joka tapauksessa repeämiä.

Ei tässä ole mitään järkeä.

Myös näköni on jälleen huonontunut, en erottanut enää edes kolmatta riviä, kirjaimet olivat epäselviä mustia tahroja tai ehkä ne olivatkin numeroita, en minä tiedä.

Kun haluaisin piirtää ja kirjoittaa, tehdä sarjakuvia ja satukuvituksia, ohjata animaatioita,

mutta tieto siitä että ei ehdi

voisin rikkoa tavaroita ja repiä tapetit vaaleista seinistä joissa kosteusvauriot kiemurtelevat vihertävinä mannerkarttoina, olla itse vaurio. Mutta se kaikki on jossakin sisälläni odottavana ja mykkänä, minä en saa sitä ulos.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja

Huomenna kymmeneltä laserhoito, lääkärin mukaan heikkoja alueita on paljon eli polttojakin tarvitaan todennäköisesti muutama sata. En ymmärrä miksi he eivät pysty puuduttamaan kuin silmän pinnan, verkkokalvo on pelkkää hermokudosta ja ja jokainen välähdys sattuu sattuu, takaraivossa asti, käsissä pistelee. Ja se palaneen haju.

Ennen polia Opamoxia ja 2000mg parasetamolia ja sen jälkeen vielä toiset kaksi tuhatta. Vatsaan koskee ja kurkussa kuristava tunne, tämä on jotakin mitä en käsitä, jotakin epätodellista ja väärää.

'And if it makes me grow larger, I can reach the key'

Eilisen sokeriyliannostus oksettaa vieläkin, oksettaa oma itseni. Syömiset olivat sujuneet ihan kohtuullisen hyvin, kunnes äiti koputti huoneeni oveen ja ojensi 750g pussin irtokarkkeja, jos tämä vaikka piristäisi. No enpä tiedä.

Ja tuskinpa tulee yllätyksenä että söin ne kaikki tehdessäni kuudetta ja ehdottomasti kamalinta ennakkotehtävää, "Piirrä käsin kuva aiheesta: Minä hyppään veneeseen". Mutta entä jos varsin nimelliset taiteelliset lahjat rajoittuvat vain eläinhahmoihin? Isä tuijotti aikaansaannostani ja sanoi Öhöm.. no ehkä tuosta jonkinlainen tulee.. Tätä menoa en ole messissä kummassakaan koulussa ensi syksynä.

Heitin kolme viimeistä kovettunutta hedelmäkarkkia isälle ja sanoin etten tarvitse enempää hänen arvioitaan. Mitä, sä söit ne kaikki??!!

Terveellinen elämä jatkuu tänään, täytekakkua, ranskalaisia ja kuoharia, minun painoni nousee valon nopeudella. Äiti aikoo ehkä lähteä siskonsa luokse, joten jälleen kerran kovin yksinäinen ja lattea syntymäpäivä, niin se oli aina ennenkin, olin joko sopivasti laserhoidossa tai saksan uusinnassa tai muussa yhtä hohdokkaassa paikassa.

Äidin kanssa on joskus ihan hauskaakin, vaikka hän höpöttää koko ajan ja aivan liikaa ja muistuttaa tarkemmin ajatellen entistä ruotsinopettajaani. Snälla lilla Viikka, voisitko näyttää kuinka nämä kuvat muokataan?

Mutta osaan minä olla yksinkin, se on oikeastaan helppoa, voisin katsoa Lost Highwayn ja juoda salaa myös äidin Louis Massingin.

Ai niin, hyvää pääsiäistä.
Salkkareissakin oli ratkiriemukkaat tunnelmat,
jopa äiti seurasi sivusilmällä vaikka muuten ei katso ikinä.
On se vaan jännää kun joku kuolee.

Seuraavassa elämässä olen vesinokkaeläin

Tussiterät ovat masentavia, koko paperi täynnä leviäviä mustetahroja ja samoin pöytä, vika on ehkä minussa mutta olkoot, minä luovutan.

Myyjä yritti vakuuttaa minua, tämä on ehdoton ostos, tätä terää kaikki sarjakuvataiteilijat käyttävät, ja paskat, pidän enemmän siveltimistä. Vaikka se onkin vaikeampaa ja minun käteni tärisevät aina liikaa. Kofeiinisyndrooma.

Lauantaina olen vuoden vanhempi, mutta näytän yhtä pennulta kuin aina ennenkin, puren samanlailla alahuultani kun ajattelen ja nauran kuin Vili Vilperi. Kertakaikkisesti.

Paino on ehkä hieman laskenut tai sitten ei, kaikki vaa'at näyttävät eri lukuja eikä mikään niistä ole erityisen miellyttävä, jokainen alkaa väärällä numerolla.

Huomenna ilmestyvät Turun taideakatemian ennakkotehtävät ja minua pelottaa että ne ovat liian vaikeita tai että en keksi mitään tai että aika loppuu kesken tai että laserhoidon jälkeen en pysty enää piirtämään. Jos olen täällä vielä ensi vuonnakin.