Edellisen lääkärin (sen ulkomaalaisen) mielestä vasen verkkokalvoni olisi pitänyt laseroida välittömästi, sillä muutoin kudos saattaisi revetä kokonaan ja silloin kun sitä vähiten odottaa, luonnollisesti.
Olin ottanut lääkecocktailin aivan turhaan, nuokuin tuolissani ja hymyilin lammasmaisesti vaikka oikeastaan ei hymyilyttänyt yhtään, lääkäri sanoi ääneen sen minkä minäkin tiesin:
Laseroidaan niitä heikkoja alueita tai ei, kyseisiin kohtiin verkkokalvossasi tulee todennäköisesti joka tapauksessa repeämiä.
Ei tässä ole mitään järkeä.
Myös näköni on jälleen huonontunut, en erottanut enää edes kolmatta riviä, kirjaimet olivat epäselviä mustia tahroja tai ehkä ne olivatkin numeroita, en minä tiedä.
Kun haluaisin piirtää ja kirjoittaa, tehdä sarjakuvia ja satukuvituksia, ohjata animaatioita,
mutta tieto siitä että ei ehdi
voisin rikkoa tavaroita ja repiä tapetit vaaleista seinistä joissa kosteusvauriot kiemurtelevat vihertävinä mannerkarttoina, olla itse vaurio. Mutta se kaikki on jossakin sisälläni odottavana ja mykkänä, minä en saa sitä ulos.
En löydä sanoja, en taaskaan, mikään ei sinua paranna, ehkä kommenttini jopa pahentaa oloasi, en tiedä, haluan vain sanoa jotain, antaa virtuaalisen tukeni niin voimakkaana kuin se on mahdollista antaa.
VastaaPoistaTilanteesi saa minut niin kovin turhautuneeksi. On niin julmaa, että jollekin käy noin. Varsinkin kun suunnitelmasi tarvitsevat näkökykyä ja maailman oikeudettomuus vie sen sinulta pois. Tosin kaiken tämän alla minussa elää ihailu siitä, että sinä kaikesta tästä huolimatta olet täällä edelleen.
Voi Viikka, miten vahva sinä olet, älä ikinä kyseenalaista sitä, ethän? En tahdo lyödä sinua sanoilla ja asioilla, jotka tiedät itsekin, mutta en tiedä tiedostatko, miten suuresti ja syvästi sinua ihailen.
Pysy vahvana Viikka, pidä tassusi maassa♥