Kuolio

Ikävä toistaa itseään jatkuvasti, mutta minä en jaksa tätä enää. Kävin aamulla silmäpolilla kuten oli sovittu, ja tutkimuksessa löydettiin vasemmasta verkkokalvostani useita heikkoja alueita, joista voi pian alkaa vakava repeämä. Lääkäri sanoi laseroivansa kohdat samalla käynnillä, jos se vain minulle sopisi. Päässäni humisi ja sen jälkeen taas. Romahdus.

Kuljin zombiena takaisin odotusaulaan ja istuin täristen isän viereen (tarvitsen polilla jonkun saattajan, sillä tippojen vuoksi en näe kunnolla). Siinä vaiheessa pelko oli jo sumentanut järkeni, ajattelin vain vihreitä välähdyksiä ja hermokipua, ovea jossa lukee Varokaa lasersäteilyä!

Koska varsinaisia reikiä ei vielä ollut syntynyt, minua arvelutti aloittaa toimenpidettä. Laser tuhoaa vahvistettavan kudosalueen näkökyvyttömäksi, joten tämä ainoa hoitomuoto jota minulle voidaan antaa, on eräällä tavalla plus miinus nolla. 

Isä ryhtyi moittimaan minua suureen ääneen, etten saa koskaan suutani auki silloin kun pitäisi, miksi en kertonut epävarmuudestani lääkärille tutkimuksen aikana, tämä on minun syytäni, kaikki on minun syytäni. Lääkäri oli valmistuva ja ulkomaalainen, mitä isä ei tietenkään malttanut olla kritisoimatta ("Muslimikin vielä!"), vaikka käskin hänen pitää kerrankin suunsa kiinni. Toiset potilaat katsoivat meitä kummissaan, ja kaiken huipuksi isän selän takana olevan huoneen ovi oli auki. Ja huone oli täynnä lääkäreitä ja hoitajia.

Kun lääkäri tuli hakemaan minua laserointiin, en halunnutkaan lähteä, olisin tarvinnut enemmän miettimisaikaa, en osaa tehdä tällaisia päätöksiä yksin. Sitä paitsi minun pitäisi saada ennakkotehtävät valmiiksi ja toimenpiteen jälkeen kaikki pikkutarkka työ on vaikeaa. Lääkäri näytti selvästi loukkaantuneelta, hän luuli että kyseenalaistin hänen ammattitaitonsa.

Sovimme, että tulen käymään polilla uudestaan kuukauden päästä (taidan käydä tosin jo aikaisemmin). Mutta riskini sokeutua on kohonnut tällä hetkellä huomattavasti, joten kaikki vähänkään rasittava liikunta on ehdottomasti kielletty. Tietää loppua lihaskuntotreenilleni. Näin jälkeenpäin minua kaduttaa etten suostunut laserointiin, sillä välähdykset ovat huolestuttava merkki ja Therapia Fennican mukaan tämänkaltaisessa tilanteessa saa viivytellä korkeintaan yhdestä kahteen viikkoon.

Myöhemmin ylilääkäri soitti isälleni kun olimme päässeet kotiin, hän sanoi että kyseessä oli hoidosta kieltäytyminen, että silmiäni tutkinut lääkäri ei kuulemma kelvannut meille ja että tiedämmekö yhtään, kuinka kalliiksi tämä tulee yhteiskunnalle? Polin henkilökunta oli ilmeisesti keskustellut yhdessä käyntimme jälkeen ja uskonut päätöksemme johtuneen rasismista. Mikä ei kyllä todellakaan pidä paikkaansa ainakaan minun puoleltani. Kiitos vain isä.

Isän kerrottua puhelusta masennukseni nousi potenssiin sata, en halua loukata ketään ja silti onnistun tekemään niin joka ainoa kerta, en minä tarkoita, en tahdo. Lääkäri oli niin ystävällinen ja nyt kaikki ovat käsittäneet väärin, entä jos kukaan ei enää ota minua vakavasti tai edes suostu jatkamaan seurantaa, kaikki on päin helvettiä.

Minun silmäni tuhoutuvat päivä päivältä, eikä kukaan voi sille mitään, ei muuta kuin hidastaa etenemistä, minua oksettaa ja silti tekee mieli syödä syödä syödä, en pysty piirtämään, en ajattelemaan koko opiskelua, tässä tekstissä on liikaa kirjaimia ja minä haluaisin nukkua mutta nukahtaa en osaa.

Ja kiitos edellisistä kommenteista rakkaat päästäiset, vaikken minä osaa juuri nyt vastatakaan ♥