But you're all alone, in these time passages

En ole siellä, en ole täällä, kaupassa en voi kohdistaa katsetta kehenkään, se olisi liian vaarallista, voisin hajota atomeiksi. Tai joksikin. En halua elää tämän olotilan kanssa ikuisesti, en tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle olisi puhuttava. Psykopolilla ne ovat keskittyneet syömishäiriöihin, eikä tämä ole sitä, ne eivät ymmärrä.

Isä soitti ja kerroin että depersonalisaatio vain pahenee. Carlingsissa luulin törmääväni vahingossa päin toista asiakasta, olin pyytämässä jo anteeksi. Mutta se olin minä. Peilissä. En tunnista itseäni.

Isä sanoi, että hänen isänsä joutui kamppailemaan koko elämänsä kahden eri todellisuuden välillä. Ja että he saivat tietää siitä vasta paljon myöhemmin. Tähän ei ole parannuskeinoa. En edes tiedä, mitä lääkkeitä minun tulisi syödä. Isän mielestä meidän olisi etsittävä oikeanlaista apua. Minä en enää jaksa.

Olen vain maalannut ja maalannut. Katsonut Breaking Badia. Vahtinut mummin asuntoa hänen ollessaan poissa, sillä siellä käy kuulemma epämääräisiä henkilöitä, jotka pudottelevat kultahippuja matoille ja siirtävät tavaroita. Se tapahtuu vain mummin skitsofrenisessa päässä. Löysin hänen työpöydältään jälleen kirjoituksia robottitäsmäaseista, joilla lääkärit asentavat sairauksia ihmisten aivoihin. Reunahuomautuksia lehtien palstoissa.

Me olemme hulluja kaikki.

Legend says we're swept away

Koko kaula on kipeänä ja iho tuntuu kiristyneen, todennäköisesti Sjögrenin syndrooman aiheuttama imusolmuketulehdus. Taas. Vasemmalta puolelta ne löysivät silloin sen suurentuman, aivan korvan alapuolelta.

Makasin selälläni hämärässä huoneessa ja seurasin toisella silmällä monitoria, niitä välkkyviä punaisia alueita, joita ei olisi pitänyt olla. Radiologi kirjoitti jotakin ylös, ja minä käänsin hieman päätäni, katso minuun, katso minuun. Että olisin hetken jotakin muuta kuin vain imusolmukkeita ja toimimattomia sylkirauhasia ja 44-kertainen riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Mutta ne eivät koskaan katso minuun.

Maanantaina aika Terveystalon silmänpohjatutkimukseen, kaksikymmentäviisi minuuttia jotka vievät yli sata euroa, jotka vievät viimeiset ruokarahani. Koska en päässyt keskussairaalaan, en vaikka välähdykset ovat paljon suurempia kuin ennen. Me emme ota kantaa taloudellisiin ongelmiin. Mene yksityiselle. Kiitos ja hei.

Paino on pudonnut takaisin samoihin lukemiin kuin kaksi vuotta sitten. Kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Ruokahalu on osittain kadonnut, ei ole nälkä tai sitten minä vain unohdan syödä. Koska tällä hetkellä millään muulla kuin kirjoittamisella ei ole väliä, sillä sarjakuvaromaanilla ja kuvitetulla novellilla, jotka ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta jotka aion saada vielä joskus valmiiksi. Ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä.

Depersonalisaatio pahenee yhä. Kun kävelen iltaisin hämärässä, ei ole enää yhtenäistä Viikkaa, on vain käsiä ja jalkoja, jotka liikkuvat eri aikaan. Välillä ne kutistuvat, välillä kasvavat ja kasvavat ja minä voisin kurottautua ylös katuvaloihin, heilauttaa itseni jalankulkijoiden yli. Jos en purisi kieltäni tai upottaisi rikkinäisiä kynsiäni kämmeniin, minä irtautuisin. En olisi kehoni sisällä, en sen ulkopuolella. Näkisin kaiken kuin suuren lämpökameran läpi. Ja niin ei saa käydä, ei silloin kun ympärillä on muita.

Se alkoi jo lapsena, pääni tuntui liian suurelta tai aivan liian pieneltä, raajat pitkiltä tai lyhyiltä. Esineet muuttivat itsestään kokoaan, minä katsoin ja katsoin, en tiennyt mitä uskoa. Kuulin keskusteluja joita ei koskaan käyty. Yhtenä yönä huusin äitiä ja hän juoksi hätääntyneenä huoneeseen, itkin ja toistin vain samoja sanoja: haluan että tämä loppuu. Mutta ei se loppunut.

Kauppakeskuksessa väistelen ihmisiä ja pidän katseeni lattiassa. Kenkiä, kenkiä, kenkiä. Aina joskus niin vain käy, kaikesta huolimatta. Minun on juostava yleiseen vessaan, avattava laukku, etsittävä metallirasia ja nielaistava jälleen uusi valkoinen tabletti.

En tiedä, mitä on tapahtumassa.
En tiedä, miten selviän jos Opamox-reseptiä ei enää tässä kuussa uusita.


ps. Haluaisin vielä tietää, että häiritseekö teitä (tekstin lukemisen kannalta) tämä värillinen tausta? Palautin blogin ulkoasun samanlaiseksi kuin se oli alkuaikoina, sillä pidän siitä jollain tavalla enemmän.

Miltä elävä maailma näytti

Lääkitystä täytyi jälleen muuttaa, Esipral pois ja Sertralin takaisin. Vaikka ei se auta, ei se tehnyt niin viimeksikään, oli vain päiviä ja kuukausia ja vuosia, joiden aikana minä leijuin tyhjyydessä, makasin lattialla, kuuntelin Pattia, katsoin kattoa ja siihen kuolleita hyönteisiä, itseäni

ja katto oli lattia ja toisinpäin ja minä matto ja missään tässä ei ole enää järkeä

Haluaisin luopua kaikista lääkkeistä, antaa vain olla
olla minä, vaikkakin auttamattomasti depressiivinen ja maaninen ja harhainen ja vääränlainen ja aivan väärässä paikassa

sillä tämä tuntuu juuri siltä, mitä Max sanoi
It would be like trying to change the colour of my eyes

Lähden huomenna kotiin, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella
koska joulut eivät ole enää samanlaisia, kaikki ovat paikalla mutta silti jossakin muualla

ja on vain minä ja Lumiukko ja Saiturin joulu ja Samusirkan joulutervehdys ja ne muutamat muut

Kuuntelen Sir Edward Elgarin Jerusalemia vaikka en ole koskaan välittänyt virsistä, vaikka en ole koskaan uskonut tarpeeksi mihinkään ja nykyään vielä vähemmän

paitsi kellumiseen ajassa ja lattialla
ja kuolleisiin hyönteisiin katossa

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.