Mun silmät oli ennen kai ruskeat

Eilen yöllä isäni hevonen sai ensimmäistä kertaa ähkyn, se oli kai onnistunut syömään liian paljon heinää. Valmistauduimme jo siihen, ettei se enää näkisi aamua, kello oli kaksitoista yöllä, viikonloppu ja päivystys toisessa kunnassa. Toisin sanottuna monia satoja euroja. Isä kutsui kuitenkin eläinlääkärin, joka letkutti hevosen suolistoon parafiiniöljyä ja vettä. Se selviää onneksi.

Lasku tulee perässä, eikä meillä ole mitään millä maksaa, siihen menevät kaikki Kelasta tulevat rahat jotka oli tarkoitettu ruokaan. Olemme velkaa lähes jokaiselle, ja sossun luukulta emme kuulemma saa mitään.

En saanut kutsua Metropolian valintakokeisiin, Turun AMK:sta ne lähetetään huomenna ja tiedän että en kuulu niiden kahdeksankymmenen joukkoon. Ja kohta sukulaiset alkavat kysellä, tämä on niin helvetin nöyryyttävää, en päässyt edes ensimmäiseen vaiheeseen.

Täti pakottaa minut kortistoon, jotta isä saisi siten lisää rahaa, joutuisin käymään kaikilla kursseilla ja muuttumaan niin epäihmiseksi kuin mahdollista. Vain kaikki kylän spurgut ovat siellä. Ja äiti sanoo, että kun olet noin heikoksi syntynyt. Äiti häpeää minua, näen sen hänen kasvoistaan. Mä olen niin täynnä teitä jokaista, kun lähden täältä ei mulle tule ikävä ketään.

Kahvi ei enää maistu miltään, en jaksa katsoa edes piirrettyjä, en pysty tapaamaan ihmisiä, en ketään muuta kuin Kilpikonnaa ja sekin lähtee kolmen viikon päästä Australiaan. Jaloissa on outo tunne, ne painavat liikaa ja tutkimusmatkailu on vain pelkkää särkyä lihaksissa. Vatsassa jotakin raskasta ja tummaa, en saisi sitä ulos vaikka oksentaisin oksentaisin oksentaisin.

Haluan lopettaa terapian, minulle se ei ole ollut sitä koskaan. En jaksa enää kuunnella kenenkään älykkäitä neuvoja, en jaksa enää kuunnella, en nähdä. Mutta sille vuorelle minä aion vielä kiivetä, sieltä voi katsoa koko kylää ja ihmisiä jotka ovat hyvin pieniä, pienempiä kuin uskovat olevansa. Pian katoavat hiirenkorvat minä haluan nähdä.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia.