Niittaisi haavat

Yritän vähitellen lopettaa tämän ulkoasun jatkuvan muuttamisen, mutta lupaa en silti mitään. Mikään ei tunnu omalta, ei värit, ei kuvat, ei mitkään. Joskus minä haluaisin jättää kirjoittamisen tai ainakin nämä blogit, antaa sanojen juosta karkuun. Ehkä se olisikin vain hyväksi, edes väliaikaisesti.

En osaa enää nukkua, heräilen yhtenään olemattomiin ääniin, kirjoitan ylös palasia runoista, sekavaa käsialaa ja levinnyttä mustetta, luen kirjaa tai teen vatsalihaksia. Varastan isän kirsikkaviiniä tai oksettavan makeaa likööriä, joita sekoitan Pepsi Maxiin yhdeksän aikaan aamulla, mutta ei se auta. Kuten ei myöskään se naurettavan pieni grammamäärä melatoniinia, jota ylilääkäri määräsi.

Minusta vaikuttaa siltä, että Viikka voi nykyään paremmin. Ei se niin ole, ei ollenkaan niin. Tällä kertaa se tapahtui lähes huomaamatta, ruoan vähentäminen ja kilometrien lisääminen, minä onnistuin huijaamaan itseänikin. Vasen nilkkani on kipeytynyt, eikä sille pysty kunnolla astumaan, polvissa tunne kuin ne olisivat täynnä rikottua lasia. Mutta onneksi on ideaaliside, sillä lepopäiviä minä en enää osaa pitää, en vain osaa.