Hedelmäkiviä ja puolet hampaasta

Tunnen luuni selvemmin kuin ennen ja olen salaa tyytyväinen, vaikka en minä tätä kaikkea ymmärräkään. Ajattelen ruokaa liikaa, jokainen suupala ahdistaa, mutta en syö silti sen vähempää kuin aikaisemmin. Ja silti minä pelkään, että on jotakin mitä en ehkä tiedosta.

Ikävä Kilpikonnatyttöä (täytyi keksiä uusi nimi Rastatytölle; viittaa puhtaasti erääseen hänen koruunsa, ei ulkoisiin ominaisuuksiin) ja kaikkia muitakin. Haluaisin lähteä muutamaksi päiväksi mummille, vaikka siellä tuleekin ennen pitkää hulluksi. Mutta ei minulla ole rahaa ruokaan saati matkoihin. Sitä paitsi en usko mummin olevan kovinkaan innostunut elättämään kaltaistani pummia.

Sertralinin ensimmäinen kokeilupakkaus on pian tyhjä, ja kai minä tätä lääkitystä sitten jatkan. Eikä minulla edes olisi tilaisuutta sanoa ei.

Ja niin, olisi pitänyt olla varovaisempi sen nektariinin kanssa.

Sammuta valot kun olemme poistuneet

Puolenyön jälkeen olen vain usvan tihentymää korkean heinikon keskellä ja vasta silloin huomaan kuinka hämäriksi illat ovat käyneet, ei ole enää mitään mistä pitää kiinni ja äkkiä en haluakaan olla yksin

minulla on alakuloiset viikset ja takkuinen turkki,
näkymätön

mutta rapisevat käpälät

haluan jälleen jonkun jolle hymyillä aamulla, sillä minä se en ole

täydet matkalaukut ja lämpimän asfaltin

puhua tai olla aivan hiljaa vaikkakin vain näennäisesti

kuulla kun kerrot minulle väreistä

Kirjoittavat ilmaan sanoja

Psykiatrisella osastolla minua käveli eilen vastaan vanhempi nainen, jonka kasvoilla oli niin järkyttynyt ilme, että jälkeenpäin jouduin juoksemaan vessaan nauramaan. En tiedä, mitä hän minussa katsoi. Ehkä hulluuteni näkyy jo ulospäin.

Psykologin mielestä vaikutin voivan paremmin kuin aikaisemmin, ja päätimme pitää käynneissä kaksi viikkoa taukoa. Voin jälleen vetäytyä ulkomaailmasta ja unohtaa keskustelemisen elintärkeän taidon.

Pyhäniemen kartanon jälkeen olen ajatellut pysyä kotona.

Isä: "Minne te olette menossa?"
Täti: "Etsimme niitä vessoja."
Isä: "Luulin, että tuolla on jokin näyttely."
Täti: "No ei varmasti."
Äiti: "Käydään vain tuon ison kiven takana."
Täti: "Se on kylläkin Olavi Lanun veistos."
Äiti: "Minä luulin, että se on siirtomaalohkare."

Kuollakseni

Ihoani on paikkailtu laastareilla ja jalat eivät enää kanna, mutta minä olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Aurinkoa, jäätelöä, merenrantoja, Porvoon mukulakivikatuja, Pirates of the Caribbean 4 ja puoli kiloa (melkein oksennettuja) irtokarkkeja, valvottuja öitä, DTM ja paluu takaisin.

Vaikka jaksankin paremmin kuin ennen, lääkkeet, alkoholi ja univelat laukaisivat yhdessä depersonalisaation pitkän tauon jälkeen. Nykyään pystyn tosin hallitsemaan kohtauksia paremmin, en leijaile enää pitkiä aikoja kehoni ulkopuolella tai saa yhtä voimakkaita aistihäiriöitä. Peilikuvaani en kylläkään tunnista, saatan luulla sitä yhä vieraaksi ihmiseksi.

Huomenna psykologi, enkä minä jaksaisi juuri nyt puhua mitään. Olen laihtunut jälleen kaksi kiloa jostakin tuntemattomasta syystä. Puhuin viikko sitten oireistani lääkärille, mutta hän käski vain pitämään painon kurissa. Kukaan ei usko minua.