Kuollakseni

Ihoani on paikkailtu laastareilla ja jalat eivät enää kanna, mutta minä olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Aurinkoa, jäätelöä, merenrantoja, Porvoon mukulakivikatuja, Pirates of the Caribbean 4 ja puoli kiloa (melkein oksennettuja) irtokarkkeja, valvottuja öitä, DTM ja paluu takaisin.

Vaikka jaksankin paremmin kuin ennen, lääkkeet, alkoholi ja univelat laukaisivat yhdessä depersonalisaation pitkän tauon jälkeen. Nykyään pystyn tosin hallitsemaan kohtauksia paremmin, en leijaile enää pitkiä aikoja kehoni ulkopuolella tai saa yhtä voimakkaita aistihäiriöitä. Peilikuvaani en kylläkään tunnista, saatan luulla sitä yhä vieraaksi ihmiseksi.

Huomenna psykologi, enkä minä jaksaisi juuri nyt puhua mitään. Olen laihtunut jälleen kaksi kiloa jostakin tuntemattomasta syystä. Puhuin viikko sitten oireistani lääkärille, mutta hän käski vain pitämään painon kurissa. Kukaan ei usko minua.