Sinä yönä en yskinyt yhtään

 

Minun on pakko päästä pois tästä talosta. Huoneeni katto vuotaa jälleen, kuten lähes joka ikinen kerta kun ulkona sataa. Nyt vesi tippuu suoraan sänkyyni, enkä voi enää edes nukkua. Isä ei jaksa välittää, sillä rahaa perusteelliseen korjaukseen ei ole, eikä sen puoleen mihinkään muuhunkaan. Koko rakennus on täynnä hometta, ja joudun asumaan täällä vielä aivan liian kauan. En toisaalta ihmettele, että äitikin haluaa pois. Ehkä Kanadaan muuttaminen ei olisi niin kamalaa.

Pelkään, että jään kokonaan paikoilleni ja unohdan itseni vähitellen tähän rumaan, katoavaan kylään. Täällä ovat kauniita vain metsät ja järvet. Ja ne sammaleen peittämät kalliot, joissa on salaperäisiä luolia. Mitään muuta minun ei tulisi ikävä.

Mummi herätti minut tekstiviestillä, jossa hän kertoi laittaneensa tililleni rahaa syntymäpäiväksi. Seuraavassa viestissä hän kirjoittikin jo sen minkä osasin odottaa kuulevani: Toivottavasti saat oikeat lääkkeet, jotta voisit opiskella itsellesi ammatin.

(En tunne huonoa omaatuntoa siitä, 
että joudun tuottamaan heille joka tapauksessa pettymyksen.)