Lääkkeet turruttavat minut hitaasti mutta varmasti. En jaksa ajatella enää itseni tappamista, en osaa tuntea kuin voimatonta itsevihaa. Levottomuus ja rintakehää puristava ahdistus ovat myös vähentyneet. En kulje ympäri taloa silmät tyhjinä ja tietämättä mitä tehdä, en revi ihoani verille.
"Sinä iloitset siitä, että painosi putoaa. Kyllä minä sen näen." Ja turha minun on väittää vastaankaan. Joskus muistelen niitä hämäriä ja epäselviä kuvia, joita minulla on viiden vuoden takaa. En tiedä, haluaisinko palata siihen aikaan enää, olisiko se todella sen arvoista. Mikään ei ole niin petollista kuin muistot.
Ensi keskiviikkona lähden serkkuni kanssa muutamaksi päiväksi Helsinkiin. Minulla ei ole tosin lainkaan rahaa, mutta luotan hyvään onneen. "Voimme kokeilla pummiutta käytännössä." En tiedä, mitä tai missä olisin ilman häntä.
Helsinki on ihana. Pidä hauskaa. ♥
VastaaPoista