Ole minulle ruumis sängyn alla

Vanhempien eropaperit lähtivät tänään postiin. Isä itki keittiön pöydän ääressä, kun äiti iski hänen käteensä kynän ja pyysi allekirjoituksen nyt ja heti. Minä en jaksa enää välittää pahemmin mistään, en omasta tai muiden tulevaisuudesta, en tästä ajasta ja paikasta. Sillä pääni on lopullisesti pehmennyt ja olen omistautunut kaikelle paranormaalille, OOBE:lle ja afterlifelle.       

Olen kyllästynyt jatkuvaan huutoon ja tappeluun tässä talossa. Isä sanoi, että jos hänen kärsivällisyytensä pettää, me olemme äidin kanssa molemmat pulassa.

Enkä minä sitä epäile, vuosia sitten jouduimme pakenemaan isää lähes joka päivä lukittujen ovien taakse. Eikä hän lyönyt ainoastaan äitiä. Ja vähitellen minä aloin kavahtaa kaikkia liikkeitä myös ollessani muualla; jos joku lähellä olija kohotti hieman kättään, minä piilotin vaistomaisesti pääni kyynärtaipeiden suojaan. Miksä teet noin? Kauhee säikky.

Päätäni vasenta puolta on tänään särkenyt ja puristanut oudosti, ylös noustessa huimaa ja oksettaa. En tiedä, johtuuko se siitä että olen lisännyt liikuntaa. Tai heikentyneestä näöstä. Tai jostain muusta.

"Päätä särkee edelleen. Tää on varmaan loppu."
-No eikai tuo sentään niin vakavaa ole?
"Mutta ei se haittaa. Pääsen vain seuraavalle tasolle."
-Siis mitä?


Seitsemän päivää ahmimatta.