Joten jos selviän tästä

"Katsottaisiinko se sinun painosi nyt kuitenkin?"
-Eeeh...enpä oikein tiedä...
"Ei sinun ole pakko nähdä sitä lukua, voit kääntyä näyttöön selin."
-No enköhän minä kestä.

En muuten kestänyt. Vaikka kyllähän minä sen arvasin, mitä muuta saattaa odottaa jos ahmimisputki kestää yli kuukauden. Ja jos teistä joku epäilee kykyäni lappaa ruokaa sisuksiini, niin voin kertoa että pystyn samaan kuin tämä personal trainer, ja vieläpä leikiten. Tiedän, oksettavaa.

Lupasin olla laihduttamatta uudelleen, mutta en minä kestä näin, en vaikka katastrofi ei ylläkään normaalipainon alarajaa korkeammalle. Haluan painaa yhä viisikymmentä kiloa, en enempää enkä vähempää. Ja onhan se hieman typerää, en minä edes pidä laihoista naisista, mutta itse tahdon olla kuitenkin pieni ja pienempi, Viikka kymmenen vuotta sitten.

Tällä hetkellä en voisi inhota itseäni enää pahemmin. Ja sovitushuoneessa se jälleen varmistui: minä olen perinyt luustoni isän puolelta. Sillä äiti oli siro ja täydellinen. Minulla oli nuorena pitkät ja kapeat raajat, rinnat olivat pienet, kiinteät ja pyöreät, vatsa aivan litteä ja vailla minkäänlaisia makkaroita. Thanks, mom.

Vaa'an näyttämä lukema onnistui viemään puhekykyni täysin ja näpersin koko loppuajan vain kynsinauhojani, kunnes omahoitaja kyllästyi kasvoilleni jähmettyneeseen kireän hymyn ja irvistyksen välimuotoon. Hän sanoi keskustelevansa lääkärin kanssa Ketipinorin vaihtamisesta johonkin toiseen unilääkkeeseen.

Ja minä en enää osannut muodostaa yksinkertaisia äänteitä sen vertaa, että olisin maininnut jotain pameista tai moxeista. Saati ollut valmis ottamaan sitä riskiä, että minun olisi pitänyt näyttää ihoni todisteeksi dermatillomaniasta (josta en ole omahoitajalle vieläkään kertonut).