Paperihaavoja

Viimeisten neljän päivän aikana en ole syönyt äidin tekemää mustikkarahkaa (jossa on sokeria ainakin kaksi desiä), en ole huolinut kahta kaupasta tuotua Pepe XXL:ää, en ole juonut alkoholia, en ole ahminut. Saattaa hyvinkin kuulostaa ei-miltään, mutta minulle se on sentään jotain.

Bmi on tällä hetkellä 18.3. Se on selvästi suurempi kuin syksyllä, ja hyvä on, olen masentunut ja turhautunut ja vaikka mitä muuta negatiivista.  

MUTTA: voisin ehkä ajan kanssa oppia hyväksymään tämän painon, sillä siinä elimistöni toimii kutakuinkin normaalisti. Jos ei siis oteta lukuun jo tapahtuneita muutoksia, kuten jokseenkin quasimodomaista ryhtiä, haurastuneita luita, alarajalla kiikkuvaa veren natriumpitoisuutta, alhaista estrogeenitasoa, vatsaongelmia, entistä ohuempia hiuksia (tarvitsen pian peruukin), jatkuvia ientulehduksia, kadonneita lihaksia = olen rasvapallo, jne.

Olen päättänyt alkaa kokeilla 300 toiston kiinteytystreeniä, jota naistenlehden mukaan käytetään myös Hollywoodissa (hahh, no niin varmaan). Minkäänlaisia punnerruksia en tosin pysty tekemään, sillä ponnistaminen tuntuu heti valtavana paineena silmien takana. Ja olen lähes varma, että verkkokalvoni irtoaisivat ennen kuin mitään tuloksia edes alkaisi näkyä. (Käydessäni salilla etenkin vasemmanpuoleinen kudos oli yhtenään täynnä reikiä, joten se siitä.)

Ylihuomenna psykopoli. Omahoitaja pyysi, että toisin käynneille mukaan päiväkirjani, mihin en kyllä todellakaan suostu. Monet merkinnät ovat turhan henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edes liity millään tavalla syömiseen. Kohtuuton pyyntö.