Polttomerkki

Eilinen oli niitä viimeisiä kertoja, kun me kolme Houdinia olemme vielä yhdessä, Kilpikonna lähtee maahan jossa kävellään ylösalaisin ja Elvis aikoo myöhemmin Venäjälle, itsestäni en tiedä mitään. Äiti karkaa Kanadaan 'kunhan Viikan asiat ovat ensin järjestyksessä', isä jää taloon jonka katto ropisee vähitellen alas. Ja koirat ja hevonen joka yskii jo liikaa.

Minä olen päättänyt unohtaa runot ja tarinat, jatkaa kirjoittamista vasta sitten kun osaan tehdä sen oikein, se ei ole nyt eikä huomenna eikä ehkä koskaan. En lähetä kokoamiani tekstejä kustantajille kuten aikaisemmin suunnittelin, niitä on liian vähän ja niissä on liian vähän.

Olen tehnyt ennakkotehtäviä ja pelännyt pahinta, jo kolmen päivän piirtäminen on saanut silmäni niin kipeiksi että niiden liikuttaminen sattuu. Näkökentän rajoille eksyy varjoja ja kirkkaita välähdyksiä, heikolle alueelle on tullut luultavasti uusi repeämä, pitäisi soittaa polille.

Jos minun silmäni eivät kestä edes tätä, niin miten ne kestävät neljän vuoden opiskelun ja animaattorin työn? Joskus tämä tuntuu pahalta unelta, sellaiselta jossa irtoavat puolet hampaista tai kieli katkaistaan tai amputoidaan raaja, niistä herää ja kaikki onkin ennallaan, sänky pöytä seinät ja verhojen takana valo. Mutta tämä on erilaista.

Ei saisi mutta minä pelkään silti, 

jos joskus herään ja kaikki onkin pimeää.