Tuo terveisiä Kaspianmereltä

Neljä lähes valvottua yötä, täysinäisiä ruokakaappeja ja tuskastuttavan ahdas kaksio. Eikä minun onneton pakoni kestänyt viittä päivää pidempään. Mummin luona jokainen hetki tuntuu ikuisuudelta, sanat on harkittava tarkkaan ja hänelle ei voi nauraa, ei saa. Hän näkee kuviteltuja vihollisia lähes kaikkialla ympärillään, lääkärit ovat liittoutuneet muuta yhteiskuntaa vastaan ja potilaisiin asennetaan mikrosiru. On vain pysyteltävä mahdollisimman hiljaa.

Tahtomattani huomasin, että seiniä koristavissa kuvissa minä esiinnyin seitsemästä lapsenlapsesta kaikkein harvimmin. J on käynyt armeijan ja hän on täydellinen tyttö jokaisen mummin asettaman mittapuun mukaan. Mitä minä olen, sitä tiedän tuskin itsekään.

Perjantaina serkkuni tuli vihdoin pelastamaan minut viikonlopuksi, ja sain lopultakin nauraa (läpinäkyvien) tekosyiden nojalla. Hänellä oli rastat ja hän oli suloisempi kuin koskaan. Hetken aikaa olin ehkä jopa onnellinen, niin ainakin luulen, tiedän.

Tämä kaikki voisi olla paljon paremmin; me kulkisimme tarroihin peittyneet matkalaukut kainaloissamme kaukana täältä kuluneet korot asfalttiin kopisten. Ilmassa hiekkaa ja vielä nukkuvien kaupunkien aamuja. Eikä kukaan olisi vastassa.