Tämä talo hautautuu pölyyn ja välinpitämättömyyteen, se kasvaa lattianrajasta jota peittävät koirankarvamytyt ja kuivuneet lehdet, laskeutuu kosteusvaurioiden täplittämästä katosta. Jos olisin pienempi, minut vietäisiin täältä pois. Äiti pelkäsi silloin terveysviranomaisia, kaikki ne pahvilaatikot ja tavarat joiden yli piti kiivetä, neulasensa varistanut joulukuusi keittiössä.
Mutta kaikkeen tottuu, vähitellen oppii olemaan näkemättä ja kuulematta, uskottelemaan ettei se haittaa, ei mikään haittaa. Naurattaa vain.
Keskiviikkona kontrollikäynti reumapolilla, aika fysioterapeutille ja ehkä myös verikoe, jossa tarkistetaan ainakin magnesium- ja kaliumpitoisuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Silmiä en uskalla kohdata unissa