Ei sinne mistä saavuin joskus

Lauantaina otetuissa valokuvissa minun jalkani näyttävät suuremmilta kuin koskaan, miksi jonkun pitää aina hakea kamera ja käskeä hymyillä, en minä tahdo. Ja sitten niitä kuvia löytyy pöydiltä ja sukulaisten albumeista, kaikki yhtä epäonnistuneita.

Ihmisten tapaaminen laukaisee nykyään poikkeuksetta ahmimiskohtauksen, puoli litraa jäätelöä, marjarahkaa, ruisleipää ja kokonainen marmeladirasia (enkä edes pidä marmeladista). Mihin se kermatoffeejäätelö on kadonnut?

En tiedä, en minä koskaan tiedä mitään.

Lupauduin lähtemään viikonlopulla juhlimaan, mutta nyt on valitettavasti jälleen se kausi, jolloin minun on rikottava lupaukset hyvin viikkamaisesti. En haluaisi tehdä tätä Kilpikonnalle, vielä lauantaina hymyilin kun hän sanoi että siihen on enää viikko, seitsemän päivää. Eivät he ymmärrä, että osaan olla vain yksin enkä aina edes sitäkään.

Tällä tavalla minä olen pilannut kaiken ja tällä tavalla tulen myös pilaamaan. Ja jos ei ole Kilpikonnaa, niin sitten ei ole enää mitään.


Taas tämä ulkoasun loputon muuttaminen alkoi.