Kuolleiden hautaus

Eliot oli väärässä sanoessaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ei se ole. Marraskuu on. Koska pian se tapahtuu, luultavasti jo ennen vuoden vaihdetta, ehkä aikaisemminkin. Minusta tulee hullu, aivan kuten mummista joka huutaa asunnossaan toisinaan kuin villieläin, koko kerrostalo kuulee.  

Erosin kirkosta, aavistan vaaran. En sairasta persoonanmuutosta tai mitään, olen sama mummi kuin ennenkin. Äiti tallentaa viestin muun todistusaineiston joukkoon, minkä jälkeen me nauramme vedet silmissä ja heitämme arvauksia siitä, kuka seuraavaksi sekoaa. Ninety nine down, three to go.

Minä haluan lopettaa terapian, lopettaa niiden monistenippujen täyttämisen, niiden joissa kysytään vähintään kymmenellä eri tavalla olenko tyytyväinen takapuoleeni vai onko se kenties liian suuri. Mitä luulette?

Ja äiti kysyy, että onko tuo nyt olevinaan sitä auttamista, jos potilas haluaa jokaisen käynnin jälkeen saada päänsä sekaisin. Ja minähän olen luvannut ryhdistäytyä. Sillä vielä hieman yli viisi vuotta sitten vannoin olevani absolutisti, aseksuaali ja muutamia muita yleviä a-alkuisia määritelmiä, jotka tekivät minusta jos eivät pyhimystä niin ainakin henkilön, joka pelastuu hyvissä ajoin ennen muita. Ja nyt minä nauran.

Linja-autoasemalla katselen kikattavaa kanalaumaa, suttuisia meikkejä ja paitoja, jotka ovat pelkkää kaula-aukkoa. Niiden aivoissa ei ole muuta kuin tyhjyyttä, ei mitään muuta. Juon lattea, jota ei olisi pitänyt tilata, miksi ihmeessä ne lisäävät aina sokeria?, ja jonka heitän lopulta ylitsepursuavaan roskakoriin. Bussi on puoli tuntia myöhässä ja minun sormistani kadonnut tunto, ilmeisesti myös jaloista. Koska marraskuu on aina kylmä.

Kerroin isälle lukeneeni, ettei depersonalisaatiohäiriö ehkä olekaan neurologinen sairaus, vaan enemmänkin lahja. Mahdollisesti yhteydessä astraaliprojektioihin. Että mitä jos vain päästäisi irti. Ja äiti sanoi: te olette molemmat hulluja, minä haluan Kanadaan.