Sinun varjosi kaatuu lattialle

Hilpeä päiväkirjamerkintä eilisillalta epäselvällä käsialalla ja tahmaisilla sormenjäljillä.

Erään ahmimiskohtauksen tarina (jota kirjoitan syödessäni viimeisiä kuivattuja luumuja):

• kaksi ruisleipää päällisineen
• iso pala suklaakakkua (pureskeltu ja syljetty)
• kevyt karpalolonkero
• osa karpalosiideristä
• kaksi peruna-smetanapiirakkaa (pureskeltu ja syljetty)
• kaksi proteiinipatukkaa
• toiset kaksi ruisleipää päällisineen
• pussillinen kuivattuja luumuja

Nämä siis reilun tunnin aikana. Ja että miksikö? Koska viikko näyttää olevan se pisin aika, jonka pystyn kituuttamaan ilman ahmimista, ja koska tuo päivä ei ollut erityisen riemastuttava, ja koska haen turvaa vain sokerista ja rasvasta.

Tiistaina saapui postin mukana kirje ja käräjäoikeuden päätös: puolisot tuomitaan avioeroon. Sen illan isä tyytyi vollottamaan keittiössä, mutta seuraavana aamuna hänellä naksahti jälleen kunnolla. Huuto kuului varmasti ulos asti, tavaroita lensi seiniin ja oviin tuli lommoja. Äiti lukittautui olohuoneeseen ja minä vessaan, yritin peittää meikkivoiteella turvonneita silmiä ja ehtiä kaikesta huolimatta bussiin.

Vaikka en minä olisi jaksanut, en omahoitajaa enkä lääkäriä, ne kyselivät liikaa ja minä en osannut vastata, emmä tiedä, eemmmätiiiä. Sanat eivät tahtoneet tulla ulos, ne kuulostivat käsittämättömiltä, vain etäisesti tutuilta. Taas he ehdottivat sitä helvetin 'Pallo haltuun' -kurssia, jolle en todellakaan ole hakemassa, siihen minä en alennu, mieluummin kuolisin. (Ja sen tekisinkin mielelläni.) Kuka noita mukahauskoja ja äärimmäisen tsemppaavia nimiä oikein keksii? Oksennus.

Minä haluan lopettaa tämän epäterapeuttisen terapian, siitä ei ole apua, se tekee kaiken vain entistä pahemmaksi. Vanhemmat ovat samaa mieltä, samoin moni muu. Ja vielä sekin, että minun pitäisi käydä kesästä alkaen jollakin naurettavalla työpajalla muiden pallonsa hukanneiden kanssa, saada siitä kaikesta olematon summa rahaa ja hoitaa sillä asumiskulut. Ei ikinä.

Sinuahan oli koulukisauttu? Pelottaa varmasti olla yhdessä muiden nuorten kanssa, mutta ei se ole kovin suuri porukka ja onhan siellä valvojia, kiusaaminen huomataan helpommin kuin jossakin koulun leikkikentällä.

Anteeksi mitä? Pelottaa? Muut nuoret? Leikkikentällä? Minä en todellakaan panikoidu toisten parikymppisten seurassa, en pelkää enää kiusaamista tai välitä siitä, ei se ole siitä kiinni, ei pitkään aikaan. Ja se mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten (ja osittain myös sen jälkeen) ei todellakaan rajoittunut millekään leikkikentälle.


Ensi kesästä tulee yksinäisempi kuin koskaan, sillä lakkiaisten jälkeen Kilpikonna lähtee Australiaan pojan kanssa, hän on jo hankkinut työviisumin vuodeksi. Minä tutkimusmatkailen yksinomaan pääni sisällä.