Kotona odotan tuhotulvaa ja rakennan pelastuslauttoja sohvatyynyistä, miten mukavaa olisi jos kaikki jäisi veden alle ja me seisoisimme katolla. Jossakin ajelehtisi teatterilaiva, minä voisin olla kuiskaaja.
Ehkä tulee vielä päiviä, jolloin sataa vähemmän eikä tien railoihin enää putoa. Hymyilin viimeksi maatessani Hyde Parkin nurmikolla vatsallani, aurinko oli yhtä lämmin kuin kesällä, mutta maassa oli kuolleita lehtiä ja piikkipalloja. Kaksi poikaa jahtasi puluja kädessään katkaistut oksat, pelästyneitä siiveniskuja ja naurua, mielessäni minä tapoin heidät kolmesti.
Aion pitää päätöksestäni kiinni, en hae opiskelemaan, näytän että on olemassa toinen tie. Minusta tulee renttu, runoilijarenttu, joka heitetään työpaikasta toiseen. Ja minä julkaisen sen kirjan, suunnitelma on melkein valmis, vain muutama sivu vielä ja sitten. Vaikka kuka sanoisi mitä.
Ettepäs onnistuneet.
Toivottavasti onnistut julkaisemaan sen kirjan.
VastaaPoistaOlen tänään lukenut sekä tätä, että vanhaa blogiasi kovin pitkään. Minusta vaikuttaa siltä, että äitisi on äärimmäisen kontrolloiva ja ehkä itsekäskin ihminen. Älä anna hänen vaikuttaa itseesi liikaa.
VastaaPoistaVoin toki olla väärässäkin. *hymiö*
Tekstejäsi lukiessani minusta tuntuu, että ehkä vapaudun hieman itsekin luovuuttani kuristavasta teräsketjusta.
Olet muuten kulkenut valtavan matkan viimeisen kahden vuoden aikana. Voimia.
Little Mei
http://kurjenpesa.blogspot.com/
http://thejesterwiththebrokencrown.blogspot.com/2009/12/nuoruus-on-sita-etta-kantaa.html
VastaaPoistaKyllä, vanhempasi ovat pelottavia. xD
Little Mei
Voi mä niin toivon, toivon, toivon, että saat julkaistua sen kirjan.
VastaaPoistaKirja kuulostaa hyvältä. Joissain aikaisemmassa kommentissani puhuin teistä mitä me valitsemme, ja nyt rupesi jopa hymyilyttämään. Aina ei tarvitse mennä helpoimman kautta ja oletuksien mukaan, teitä on olemassa monia, ja niille pitää lähteä omasta tahdosta.
VastaaPoistaTaiteilijaa minusta ei koskaan tule, renttu kyllä varmaankin, mutta minä haluan jättää koulun jo nyt kesken ja keskittyä piirtämiseen ja valokuviin.
Onnea kirjan kanssa, ja toivoa sekä valoa päiviisi.
Lasienkeli: Toivottavasti, sillä muuten valinnassani ei ole mitään järkeä.
VastaaPoistaLittle Mei: Minä taidan olla itse asiassa luonteeltani itsekkäämpi kuin äiti, vaikka joistakin teksteistä saattaa saada toisenlaisen kuvan. Ehkä äiti ajattelee nykyään enemmän itseään kuin ennen, toisaalta ymmärrän sen. Minunhan pitäisi selvitä jo omillani, ja hän on lisäksi eroamassa isästä.
Eniten harmittaa se, ettei äiti tunnu haluavan puhua kanssani koskaan niistä asioista, jotka olisivat minulle tärkeitä. Hän ei tahdo kuulla mitään syömishäiriöistä, masennuksesta, homoseksuaalisuudesta jne. Isä ymmärtää minua usein paremmin.
Ja kiitos, voimia sinullekin <3
Kuu: Minäkin toivon. Jos en vielä nyt, niin edes joskus myöhemmin.
Haarapääsky: Kiitos <3 Tiedän ettei minua ole tarkoitettu opiskelemaan; kaikki mitä haluan tehdä on kirjoittaa. Millään muulla ei ole väliä. Ja jotenkin se tieto on oudon vapauttava.
Jos minustakaan ei tule taiteilijaa, niin perustan renttuyhteisön, johon olet aina tervetullut (siinä tapauksessa että sinulle käy samoin).
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista(En tiedä mitä tein äsken, painoin väärää nappia ja naps kommenttini katosi.)
VastaaPoistaKirjoittaminen vapauttaa kumman kivasti, minä olen huomannut sen. Vihkoni ovat täynnä lyhyita runoproosia mutta en koskaan uskalla julkaista niitä missään koska epäilen taitojani.
Renttu kuvaa tällähetkellä niin vahvasti sitä miltä tulevaisuuteni näyttää, mutta huominen voi aina muuttaa kaiken.
On epäreilua että äitisi ei halua jutella asioista mitkä tunnet itsellesi tärkeiksi. Minun onnekseni olen itse kasvanut perheessä jossa tärkeiltä tuntuvat asiat otetaan aina huomioon, vaikka ne olisivat toisesta kiusallisia. Vaikea on kuvitella elämää jossa en voisi puhua äitini kanssa vähän syvemmistä asioista, vaikka eihän me silti paljoa puhuta.
(Ja hupsista keikkaa, olen Haarapääsky, nimi vain vaihtui kuin lennosta, koska niin. En tiedä)