Joukkohypnoosi

Olen lihonut. Liikaa. Huomattavasti liikaa. Jos omahoitaja käskee minun seuraavalla viikolla astua vaa'alle, saatan hyvinkin suorittaa murhan ja paeta paikalta. En voi uskoa, että olen mennyt jälleen pilaamaan kaiken. Kun nyt katselen syyskuussa otettuja kuvia, näytän niissä kovin pieneltä, silloin en edes huomannut. Samoin kävi myös edellisellä kerralla. Harmillisen hidas sytytys.

Kaipaan sitä rintalastaa ja teräviä olkapäitä, joita minä yhtenään sormeilin ja joista olin salaa ylpeä. Ne olivat todiste siitä, ettei itsekurini ollut täysin kadonnut roskakoriin käärepapereiden ja tyhjien suklaarasioiden ja muun ällötyksen mukana. Nyt se on. Ainakin melkein, jos yritän olla oikein optimistinen ja repiä positiivisuutta tyhjyydestä ja ei-mistään.

Isä haluaa nähtävästi varmistaa epäonnistumiseni kahmimalla puoleen hintaan myytäviä konvehtirasioita, jotta joulu taatusti jatkuisi kynttilänpäivään asti. Sillä isä päättää edelleen asioista, ja jos hän sanoo että kuusen on oltava keittiössä vielä tammikuun vaihtuessa helmikuuhun, se on.

Eilen oli labra, ja veriarvoni ovat luultavasti kaoottisessa tilassa. Kaiken lisäksi unohdin alkoholikiellon edeltävänä päivänä, ja join mitään ajattelematta Iris Creamea ja söin loput liköörikonvehdeista. Mutta nyt tämä saa riittää. Sillä seitsemän uuden vuoden lupausta:

en ahmi

en tuhoa ihoani

hankin oman asunnon

etsin töitä

lähetän tekstit kustantajille

alan kirjoittaa uutta kirjaa

laihdutan viisi kiloa

Huomenna silmänpohjatarkastus, ja minua pelottaa. Jos taas. Jos sittenkin.