Minä en usko mutta kiitän

Helvetti alkaa Makuunista. Ja minä ajattelin, että mitä sillä on väliä, mitä yli puolella kilolla irtokarkkeja on väliä, jos paino on joka tapauksessa jo noussut, nostetaan lisää. Ja viimeisen vaahtobanaanin ja lakritsifudgen kadottua uskoin kellon tikittävän kuolemanjälkeistä aikaa. Omahoitajalle olin vannonut, ettei tällaista enää tapahdu, ei nyt kun olen vahvempi. Mutta eihän minun lupauksillani ole koskaan ollut suurtakaan painoarvoa.

Psykopolilla minä hukkasin jälleen itseni, hoitajan kysymys jäi leijumaan jonnekin katon ja lattian välille, enkä saanut sitä enää kiinni, aloitin saman lauseen useita kertoja samoilla käsittämättömillä sanoilla, silmät katsoivat ei-mihinkään. Ja minä muistin sen ensimmäisen depersonalisaation, joka sai minut uskomaan että kaikki on pelkkää unta, ei totta lainkaan, se oli toisella luokalla, matikantunnilla. Opettaja kirjoitti taululle allekkainlaskun ja kysyi vastausta minulta, mutta minä en vastannut, eihän se ollut välttämätöntä sillä lucideja ohjataan itse. Ja opettajan ja omahoitajan kasvoilla oli sama kummastunut ilme.

Se lapsi on aina niin poissaoleva, ei ollenkaan tässä maailmassa.

Myöhemmin hoitaja soitti juuri kun olin kauppakeskuksessa, sanoin etten kuule kunnolla, ihmiset puhuivat liian kovaa, tavoitin vain yksittäisiä sanoja: ... juttelin lääkärin kanssa...päätimme...unilääkkeitä...ensin pienemmällä annostuksella...älä pelästy jos...kiputuntemuksia...lähetän postissa...

Ja hieman sen jälkeen se alkoi. Helvetti. Makuunista.