Tarpeeksi tilaa kadota ilmaan

Alan odottaa joulua aina lokakuun vaihtuessa marraskuuhun, kun varjot vain kasvavat ja kasvavat, kun ulkona ei voi enää kävellä kantamatta valoa mukanaan. Mutta sitten tapahtuu jotakin ja minä käännyn sisäänpäin, huomaan etten odotakaan enää mitään, en kynttilöitä en koristeita en musiikkia en kanelia en neilikkaa en glögiä en mitään. Ne kaikki karkaavat ulottumattomiini enkä saa niitä kiinni. Ja en minä mahdu enää piiloutumaan edes kuusen alle, vaikka olenkin pienempi kuin vuosiin. Mutta sitä pienuutta ei voikaan saavuttaa tällä tavoin.

Eilen revin itseni ylös sängynpohjalta, ettei joulu kiitäisi ohitseni lääkekoomaillessani päiväkausia ja teeskennellessäni että en välitä, en. Siivosin kaikki kolme suurta kirjahyllyä, jotka olivat täynnä kymmeniä hylättyjä tavaroita ja joihin oli kertynyt mattoa muistuttava pölykerros, sillä tämä perhe ei osaa pitää mitään puhtaana. Isä sanoi, että et sinä tuosta selviä, et varmasti, mutta hän sai samassa ajassa järjestettyä vain yhden hyllyn päällisen.

Käyn tästä lähtien seitsemän kilometrin lenkeillä, kahtena päivänä ehkä kymmenen. Omahoitaja oli tosin sitä mieltä, että se on keholleni tällä hetkellä liikaa. Minä en usko.