Maahan kiinni

Jossakin maailman laitamilla minä kuljen, siellä reunalla missä puhaltaa kylmä Bora-tuuli ja jäätä pitkin voi liukua pimeään mutta ei takaisin. Taivaalla ei ole näkynyt enää tähtiä, ne ovat joutuneet suurten pilvivalaiden vatsaan, valtavat pyrstöt katoavat avaruuden sisään, koko taivaankansi läikkyy. Myös lumen ne ovat vieneet.

Kilometrejä on lisättävä vähitellen, sillä:

"Minä en kutsuisi viittä kilometriä edes lenkiksi."

Ja minua väsyttää, enkä todellakaan tahtoisi, en enää, nilkat kipeytyvät jo nyt koska yliliikkuvat nivelet ja vasemmassa polvessa murtuma joka ei koskaan täysin parane. Ja hölkätä en saisi.

Mutta kun.

Vaaka näytti tänä aamuna kilon vähemmän ja silloin minun vatsassani hypähti kuten aina silloin, kun numerot juoksevat alaspäin. Vaikka ihan hiljalleen vain.

Äiti sanoi, että Kilpikonna olisi halunnut nähdä lauantaina, mutta ei kehdannut edes ehdottaa minulle mitään. Hävettää. Milloin minusta on tullut sellainen, jolle ei uskalla puhua?