Mihin on tultu, oli tultu, on tultava

En osaa sanoa, miltä se ulkopuolisista mahdollisesti näytti, mutta abivuonna olin vähällä seota lopullisesti. Voimat eivät tahtoneet millään riittää opiskeluun, eikä siitä vanhasta perfektionisti-minästäni ollut enää jälkeäkään. Iltaisin kotona jatkoin syömistä niin kauan, että vatsani oli revetä, ja katkonaiset yöt kuluivat pääasiassa itkiessä ja jatkuviin painajaisiin herätessä. Aamulla en monesti kehdannut lähteä kouluun, sillä näytin siltä kuin olisin ollut raskaana.

Kaikki päiväkirjamerkintäni kuulostavat enemmän tai vähemmän samalta:

25.8.2009

Olen ollut pari päivää poissa koulusta "flunssan" nojalla. Ja nyt kun tällaseen ei ois yhtään varaa. Mua vaan ahdistaa liikaa. Oon niin yksin tän syömisongelman kanssa, et kukaan ei ymmärrä.

6.11.2009

Ei apua oikeesti. Kaikki menee päin helvettiä... Musta tulee aina vaan laiskempi; tänään skippasin taas matikan tunnit. Jään mukavasti jälkeen, enkä osannu edes edellisiäkään tehtäviä. Mutta en vaa jaksanu yksinkertasesti mennä. MIKÄ MUA VAIVAA NYKYÄÄN???!!! Musta ei oo enää mihinkään. Oon kaiken lisäks ahminu jo viikon putkeen. 

Mutta lopulta minulle alkoi tulla todellisiakin sairauksia, joiden vuoksi poissaoloja kertyi vähitellen enemmän ja enemmän. Itkin ja huusin lattialla, ja äiti sanoi isälle että tuo tyttö on ihan sekaisin. Kahtena peräkkäisenä päivänä onnistuin syömään kutakuinkin normaalisti tai alle energiatarpeeni, loppuviikon vietinkin jo jääkaapilla. Toisinaan salakuljetin vessaan muffinsseja ja keksipaketteja, pureskelin kaiken ja syljin kuvottavan massan mahdollisimman huolellisesti pönttöön.

En halua olla tällainen, haluan osata kontrolloida syömisiäni ja elämääni muutenkin. Minun on edelleen vaikea olla samassa ruokapöydässä muiden kanssa, sillä pelkään jonkun huomauttavan jotakin ilkeää tahallaan tai puolivahingossa. Myös ruoan käsitteleminen toisten nähden on hyvin ahdistavaa. Saatan tahtomattani muuttua aggressiiviseksi, jos isäni puhuessaan unohtuu seuraamaan aamupalan laittamistani saati sen syömistä. Käytän keittiövaakaa vieläkin ahkerasti, vaikka ruokavalioni on nykyisin kaikkea muuta kuin tarkkaan suunniteltu.

Viimeisin ilmiö tässä surkeiden sattumusten sarjassa on pakonomainen leipominen, joka voimistui äidin ollessa Kanadassa. Vetäydyin lähes päivittäin keittokirjat kainalossa keittiöön ja paistoin sarjatuotantona rasvaisia muffinsseja, keksejä ja sämpylöitä kummallisessa transsissa. Illalla katsoin tv:tä ja söin, itkin ja söin. Lupasin itselleni joka kerta, ettei koskaan enää. 

Mutta unohtaminen on liian helppoa.