Selittämätön hermostuneisuus on ottanut minut jälleen uhrikseen, kynsinauhani on jyrsitty olemattomiin ja käydessäni iltaisin lenkillä pelästyn pienintäkin metsästä kuuluvaa risahdusta. Toisinaan on hetkiä, jolloin toivoisin löytäväni mieikuvitukseni rajat. Mutta jatkuva säikkymiseni alkaa hiljalleen muistuttaa pikemminkin vainoharhaisuutta.
Olohuoneen pöydällä odottaa pahvilaatikollinen erilaisia kahvilajeja, jotka eräs elostelija Kanadasta oli päättänyt lähettää äidille hänen syntymäpäivälahjakseen. Posti olisi tuonut paketin jo keskiviikkoaamuna, mutta allekirjoittanut oli samaiseen aikaan vasta herännyt ja keittämässä kahvia kauhtuneimmissa vaatteissaan, eikä ajatellut hetkeäkään menevänsä aukaisemaan ovea. Ikkunasta näkyi vain lumisia kuusenoksia tähyillessäni portaille, ja luulin siellä jälleen närkästyneenä odottavan yhden niistä Jehovan todistajista, jotka ovat ottaneet talomme vakiokohteekseen. Painauduin matalaksi ja sammutin keittiön valot. Niin tyypillistä minua. Näin jälkikäteen hieman kaduttaa, etten ottanut pakettia; olisin voinut juoda kahvit itse ja teeskennellä ettei mitään lähetystä ollut koskaan tullutkaan. (Sekin niin tyypillistä minua.)
Huomenna lähdemme ehkä mummille yöksi, mikä tarkoittaa kahden päivän armotonta hiilihydraattiyliannostusta. Sormeni ovat jo nyt tahmeat kokonaisen taatelilevyn jälkeen, vaikka lupasin lopettavani ahmimisen. Mutta lupauksethan rikotaan aina.
Ja anteeksi tämä sähläys ulkoasun kanssa. Voi olla, ettei se ole vielä päättynyt.
Olohuoneen pöydällä odottaa pahvilaatikollinen erilaisia kahvilajeja, jotka eräs elostelija Kanadasta oli päättänyt lähettää äidille hänen syntymäpäivälahjakseen. Posti olisi tuonut paketin jo keskiviikkoaamuna, mutta allekirjoittanut oli samaiseen aikaan vasta herännyt ja keittämässä kahvia kauhtuneimmissa vaatteissaan, eikä ajatellut hetkeäkään menevänsä aukaisemaan ovea. Ikkunasta näkyi vain lumisia kuusenoksia tähyillessäni portaille, ja luulin siellä jälleen närkästyneenä odottavan yhden niistä Jehovan todistajista, jotka ovat ottaneet talomme vakiokohteekseen. Painauduin matalaksi ja sammutin keittiön valot. Niin tyypillistä minua. Näin jälkikäteen hieman kaduttaa, etten ottanut pakettia; olisin voinut juoda kahvit itse ja teeskennellä ettei mitään lähetystä ollut koskaan tullutkaan. (Sekin niin tyypillistä minua.)
Huomenna lähdemme ehkä mummille yöksi, mikä tarkoittaa kahden päivän armotonta hiilihydraattiyliannostusta. Sormeni ovat jo nyt tahmeat kokonaisen taatelilevyn jälkeen, vaikka lupasin lopettavani ahmimisen. Mutta lupauksethan rikotaan aina.
Ja anteeksi tämä sähläys ulkoasun kanssa. Voi olla, ettei se ole vielä päättynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Silmiä en uskalla kohdata unissa