Minun huoneeni on talon pienin. Sen hämärissä kerron itselleni iltaisin tarinoita, jotka voisivat olla totta jos vain olisin valinnut niin. Minä olen alkanut muistuttaa liian paljon erästä toista, mutta sitähän he pelkäsivät jo vuosia sitten. Mitäköhän siitäkin tytöstä oikein tulee?
Silti minun kasvonpiirteeni ovat yhä samat, hymyillessäni suupielet kaartuvat alaspäin. (Jos ne kaartuvat ylöspäin, en hymyile todella. Sitä he eivät tiedä.)
Silti minun kasvonpiirteeni ovat yhä samat, hymyillessäni suupielet kaartuvat alaspäin. (Jos ne kaartuvat ylöspäin, en hymyile todella. Sitä he eivät tiedä.)
Rauhoittavat ovat täällä jossakin, mutta minä en löydä niitä. Joskus ajattelin, että haluan välttää viimeiseen asti kaikkia lääkkeitä, nyt en tunne selviäväni ilman. Ja minua huolestuttaa serkkuni, sillä tiedän ettei hänkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Silmiä en uskalla kohdata unissa